19.08.2010

Häpeässä varttuneet - Kertomuksia lapsuudesta alkoholin varjossa

Isä joi ja löi. Äiti tissutteli ja hyssytteli. Nyt oma lapsikin seisoo eteisessä harittavin katsein. Kodin Kuvalehti ja Alko pyysivät lukijoita kirjoittamaan lapsuudestaan alkoholin varjossa. Minkä suunnan elämä sai sen jälkeen? Kirjoitukset julkaistiin 5.8.2010 Kodin kuvalehden numerossa 16/2010.

Kirjoitus 1: ”Olen koko ikäni vahtinut jonkun juomista”

Kaikki nämä vuodet, jotka olen ollut äitinä, olen kuvitellut katkaisseeni sukupolvien ketjun, käsitelleeni lapsuuteni traumat, oppineeni elämään vaikeiden tunteiden kanssa, saaneeni itseluottamuksen takaisin. Olen pitänyt itseäni vahvana ihmisenä, joka kuitenkin osaa ja pystyy tunnistamaan ja tunnustamaan heikkoutensa, olen osannut pyytää apua ja olen auttanut muita. Olen ollut hyvä äiti. Nyt, kun esikoiseni tulee kotiin humalassa ja todistelee kuin isänsä harittavilla silmillään, ettei ole juonut, mieleeni ryöppyävät kaikki ne kerrat, kun minulle on yritetty vakuuttaa samaa siinä kuitenkaan onnistumatta.

Olen koko ikäni vahtinut jonkun juomista. Ensin isän juomista, mikä kuului jo rappukäytävästä tietynlaisena yskänä ja tapana syödä sisupastillia. Vahdittuani, että isä varmasti ottaa antabuskapselin siirryin haistelemaan keittiön alakaappiin piilotettuja mehupurkkeja. Niiden kitkerä tuoksu paljasti äidin tekemät blandikset siihen asti, kunnes juominen rupesi haisemaan äidin koko olemuksessa.

Nuoremman veljeni juomiseen suhtauduin pelonsekaisella säälillä, sillä uskoin, että hänkin oli uhri, vaikka oli uhannut tappaa minut. Kun vanhin veljeni kuoli lääkärin tekemään hoitovirheeseen, syytin siitä perhettäni, joka oli ajanut veljeni alkoholismin kiroukseen ja sitä kautta elämäntapasairauteen, jonka hoitoyritykseen hän lopulta kuoli.

Omaa juomistani olen pitänyt normaalina ilonpitona, tytön ja naisen oikeutena, pelkkänä harmittomana ajanvietteenä. Nuorena oli kiva käydä kapakassa, ja seurusteluaikana yhteinen humala viihdytti sekä illan aikana että sen jälkeen. Raskauksien aikana en tietenkään juonut, enkä silloin, kun lapset olivat pieniä. Heistä oli huolehdittava, ja niin me teimmekin yhdessä mieheni kanssa.

Ulkopuolisena porukoissa

Mutta jotakin tapahtui lasten kasvuvuosien aikana. Alkoholimäärät kasvoivat ja kotona tissuttelu yleistyi. Minä ja mieheni väitimme itsellemmekin, että joimme sivistyneesti ruuan kanssa, mutta todellisuudessa ruokajuomat eivät riittäneet.

Kun lapset olivat jo sen verran isoja, etteivät he kaivanneet jatkuvaa huolenpitoa, alkoholinkäyttömme oli edennyt sellaiseksi, että joskus minä nukahdin ruokaoluiden ja viinipullollisen jälkeen, heti jälkiruuan syötyäni, ja vielä useammin mieheni jäi olohuoneeseen juomaan olutta. Oluen juonti saattoi jatkua vielä seuraavanakin päivänä, eikä 24 tölkin laatikosta riittänyt välttämättä edes maanantaille.

Luin kirjan, jossa entinen toimittaja kertoi kirjoittaneensa kirjan vuodesta, jonka hän oli juomatta. Yritin saada mieheni innostumaan aiheesta, mutta en siinä onnistunut.

Oma juomiseni väheni, mutta sen tarve ei poistunut. Muut elämän vaikeudet veivät pontta alkoholinkäyttöön liittyvältä keskustelulta, mutta takaraivossani soi koko ajan huoli siitä, miten oma käytökseni, mieheni käytös ja minun perheeni perintö vaikuttavat lastemme tulevaisuuteen. Omalle juomiselleni on ollut tyypillistä se, että pysyn kohtuudessa, jos muistan ennen toista alkoholiannosta käydä itseni kanssa keskustelun, jossa päätän pitäytyä kahdessa annoksessa. Jos en käy tuota keskustelua pääni sisällä, lipsahdan helposti kittaamaan niin, että jälkikäteen minua harmittaa.

Inhoan ajatusta keski-ikäisestä ihmisestä, joka kuvittelee, ettei kukaan huomaa – tai vielä pahempaa, luulee, että juominen on cool. Häpeän miestäni, kun hän naureskelee kavereittensa kanssa edellisen illan humalaisille puheille tai pitää pelkästään hauskana sitä, että tuli otettua vähän liikaa. Vielä enemmän häpeän sitä, että lapseni ovat nähneet minut kännissä. Pikkuhiprakasta en olisi huolissani, mutta ne kaksi kertaa, jolloin olen ollut niin kännissä, että lapseni ovat pelänneet, vaihtaisin pois ja antaisin mitä vain, ettei niin olisi tapahtunut.

Pari vuotta sitten päätin olla vuoden juomatta. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka juomattomuutta joutuu selittelemään ja kuinka ulkopuoliseksi ihminen voi itsensä tuntea, kun muut ovat humalassa. Tietenkään sellaista tunnetta ei tule kaikissa porukoissa, koska edelleen löytyy ystäväpiirejä, työkavereita ja yhteisöjä, joissa humalajuomista ei ihannoida.

Erityisen ulkopuoliseksi tunnen itseni silloin, kun huomaan mieheni olevan humalassa, vaikka en ole siihen varautunut. Silloin tunnen outoa tämä ei ole minun elämääni -tunnetta, joka palauttaa minut takaisin lapsuuteen. Siihen hetkeen, jolloin seisoin kädet nyrkissä eteisen peilin edessä ja hoin itselleni: Mun elämä on parempaa, mun elämä on parempaa. Mun lasteni elämä on parempaa.

Hetkellisesti ajattelen riuhtaista itseni kokonaan irti kuningas alkoholin otteesta, mutta sen jälkeen järkeilen, että oma suhteeni alkoholiin on epänormaalin virittynyt. Vastakkain ovat siis oikeus nauttia humalatilasta ja oikeus nauttia elämästä, jota humalatilat eivät määrittele.

Yhteinen nimittäjä

Olen hyväksynyt sen, että en ole koskaan ollut isälleni enkä äidilleni tarpeeksi hyvä syy, että he olisivat lopettaneet juomisen. Kuvitelmani siitä, että olisin voinut rakastaa heidät raittiiksi, ovat kariutuneet jo vuosia sitten. Mieheni kohdalla asetelma on toisenlainen. Huonona hetkenä ajattelen, että on minun syytäni, että hänen on vaikeaa hallita juomistaan. Toisena hetkenä olen sitä mieltä, että aikuinen, perheellinen mies on itse vastuussa elämästään.Se on kuitenkin myös minun elämääni, mutta minä olen edelleen keskeneräinen suhteessa siihen, miten suhtaudun läheisteni juomiseen.

Olen miettinyt vaihtoehtoja, ja välinpitämättömyys, jota tunnen vanhempieni juomista kohtaan, ei ole mahdollista suhteessa mieheeni, koska haluan jatkaa elämää hänen kanssaan. Meillä on hyvä, yhteinen elämä, ja hän on muuttanut tapojaan toiveitteni mukaisesti. Sitä paitsi tiedän, että monen mielestä pari kaljaa illassa tai viisi lauantai-iltana ei ole paljon. Ei se minunkaan mielestäni aina liikaa ole. Se tuntuu suurelta silloin, kun olen epävarma.

Kaikkein pahinta ja samalla ainut yhteinen nimittäjä isäni, äitini ja mieheni juomisessa on ollut se, että jokainen heistä on humalassa ollessaan väittänyt minulle, että ”en minä ole humalassa”.Kun esikoiseni teki minulle saman viime yönä, minusta tuntui, että en enää jaksa. En halua. Minä en suostu siihen, että minulle valehdellaan, minua pidetään tyhmänä ja minun ajatellaan olevan ihminen, jonka kuuluu hyväksyä. Kuvitelmani siitä, että olen katkaissut sukupolvien ketjun ja käsitellyt lapsuuteni traumat, on kääntynyt päälaelleen.

Ajatus siitä, että minä olen hyvä äiti, muuttui harhakuvaksi. Ei siksi, että poikani oli humalassa ja väitti olevansa selvin päin. Vaan siksi, että hänen silmänsä näyttivät täsmälleen samoilta kuin mieheni silmät vastaavan lausahduksen aikana, ja hänen eleensä näyttivät etäisesti samoilta kuin äitini eleet, kun hän otti ovenpielestä kiinni meinatessaan horjahtaa humalassa.

Kuningas alkoholin hitsaama ketju ei ole katkennut, se vei minut kaikkiin niihin nöyryytyksen hetkiin, joita olen kokenut lapsena  ja nuorena. Suren sitä, että en usko pystyväni suhtautumaan lapseni juomiseen niin kuin hyvän äidin kuuluisi. Minusta tuntuu, että minä pilaan kaiken.

Nyt kyselen itseltäni, miksi jaksoin äitini alkoholismia yli 30 vuotta ja siedin mieheni juomista usean vuoden ajan samalla, kun itse join modernin naisen tavoin.Mitä minä nyt teen? Yritänkö muistaa, että nuoren juomisessa on kyse normaaliin nuoruuteen kuuluvasta kapinasta, vai pohdinko sitä, kuinka voimakkaasti perheeni perintö vaikuttaa omaan lapseeni? On aivan sama, miten yritän lapseni juomiseen suhtautua, sillä en minä sitä voi valita. Reaktiot nousevat pintaan mitään kyselemättä, ja minä olen taas se pikkutyttö, joka ei riitä kenellekään.

Ei tipu myötätuntoa

Vaikka olemme noudattaneet tiukkaa nollatoleranssia lastemme alkoholinkäytön suhteen emmekä ole koskaan antaneet heidän edes maistaa alkoholia, minun on kestettävä ne kiinnijäämiset ja tunnustukset, joita kolmen teini-ikäisemme suunnalta tulee. Minun on kestettävä kuusitoistavuotiaani syytös, jonka mukaan ”on ihan perseestä, että meillä on niin tiukat säännöt jonkun mutsin lapsuustrauman takia”.

Kyllä minä kannan vastuuni, mutta tunnustan, että minulta ei liikene tippaakaan myötätuntoa yhdellekään alkoholistille. Juokoot itsensä hengiltä ja pilatkoot elämänsä. Kaikki muut paitsi minun läheiseni.

Tirlittan

Kirjoitus 2: ”Kysyin, juoko kaverini äiti paljon kaljaa”

Ryyppyputkien aikaan koti oli ahdistava paikka. Piti olla passissa odottamassa, milloin ja missä kunnossa äiti tulee, jos hän vaikka tarvitsi apua sänkyyn pääsemisessä.

Kerran kysyin pihakaveriltani, juoko hänen äitinsä paljon kaljaa. Olin äärettömän kateellinen, kun vastaus oli, että tämä saattoi toisinaan maistaa lasillisen viiniä.

Minulla oli alakoululaisena tapana jättää koulun jälkeen ulos mennessäni avaimet pöydälle. Jätin äidilleni viestin, että olethan kotona, koska minulla ei ole avaimia. Toivoin tämän estävän äitiä lähtemästä oluelle. Joskus kävi hyvin. Toisinaan istuin kerrostalon rapussa koko yön, tuijotin pimeää katua. En pelännyt, olin vain todella surullinen. Ja ylpeäkin ilmeisesti, sillä seinänaapuri kävi muutaman kerran kysymässä heille sisälle, mutta en mennyt.

Niinä kertoina, kun odottelin yksin kotona enkä ollut tietoinen äitini ja tämän miesystävän sijainnista, soittelin läpi lähiravintoloita ja ruinasin heitä tulemaan kotiin. Yleensä lupasivat tulla sulkemisen aikaan. Toisinaan puin niihin aikoihin vaatetta niskaan ja reippailin ravintolan eteen odottelemaan.

Tulin ensimmäisen kerran äidiksi 22-vuotiaana. Olin päättänyt, etteivät minun lapseni tule koskaan kärsimään humalaisesta äidistä. Aluksi sain aikaan isohkoja riitoja mieheni kanssa, kun hän saunaoluen avattuaan sai päällensä yllättävät raivot. Mökötin ja huusin, että onko aina kännättävä. Kesti aikansa, ennen kuin tajusin, ettei pari olutta silloin tällöin johda hänellä ryyppyputkeen, ja että pieni poikani on siis turvassa. Tämän oivallettuani olen pystynyt löysäämään asennettani.

Äidiksi tuleminen muutti myös äitini ja isäpuoleni elämän. Eräänä päivänä vastaleivottu mummi ilmoitti lopettavansa tupakoinnin ja juomisen, sillä sellainen ei kuulemma sovi isoäidille. Olin iloinen ja yllättynyt. Lupaus on pitänyt jo kymmenen vuotta.

Tästä selvisin

Otteita kirjoituksista: 

En pelännyt isää mutta häpesin. Sukujuhlissa hän oli kännissä, jos saapui paikalle. Missäs isä on -kysymyksiin valehdeltiin milloin mitäkin. Työkiireisiin yleensä vedottiin. Mietin, että eikö kukaan tajua hänen olevan niin kännissä,ettei kyennyt lähtemään!   Sukujuhlat

Avioeropapereissa oli sovittu tarkat tapaamisajat, ja tulisimme siskoni kanssa viettämään joka toisen viikonlopun isän luona. Perjantai-iltapäivät olivat tuskaa, kun istuimme odottamassa, että isä tulisi noutamaan. Sanomatta sanaakaan siskoni ja minä viestimme toisillemme sitä pelkoa, mitä sisällämme koimme. Olisiko isä kunnossa vai taas kerran humalassa?  Sonja, 21 vuotta

Opin olemaan hiljaa ja tarkkailemaan. Huomasin, kuinka isäni muuttui aina ennen juomiskausiaan hyvin hermostuneeksi. Ja jotenkin hän sai aina jonkun muun syyllistettyä siitä, että juominen alkoi. Me lapset mekastimme tai anoppi puuttui liiaksi elämäämme tai töissä oli hankalaa. Taksi ja poliisiauto olivat tuttuja näkyjä pihallamme. Muistan roikkuneeni taksin kahvassa ja pyytäneeni, että isä älä mene. Mutta sinne meni. Tai kun istuin yksin kylmän saunan lauteilla ja odottelin, kun poliisit hakivat isän, joka oli uhannut tappaa meidät kaikki.
Nyyti

Ilta toisensa jälkeen alkoi jännittämisellä, missä kunnossa ja mihin aikaan isä tulee kotiin. Jokainen alaoven kolahdus sai kaikki aistit varuilleen. Avaimen kiertämisestä voi jo päätelläkin paljon enemmän. Jos hyvin meni, hän oli vähemmän humalassa ja nukahti heti syötyään. Jos oli toisin, alkoi kuvottavan äänekäs oksentaminen. Kello saattoi olla silloin kaksi yöllä. Seuraava herätys oli aamuyöllä, kun isä alkoi yskiä tupakkayskäänsä, joka sekin päättyi oksentamiseen. Kaiken tämän elin nukkuen vanhempieni kanssa samassa huoneessa pienessä kaksiossa.
Nainen, 52 vuotta

Muistan eräänkin kerran, jolloin isä kuristi äitiä niin, että äidin kasvojen väri oli muuttunut sinertäväksi, ja kun isä löysäsi otteen, niin äiti lysähti lattialle ja haukkoi henkeä. Toisella kerralla isällä oli haulikko kädessä, ja hän uhkasi ampua meidät kaikki samaan läjään.
Tytär alkoholistien perheestä
 
Kotiimme ahtautui usein humalaisia ukkoja kylältä. Siinä me lapset yritimme parhaamme mukaan viettää viikonloppua juoppoja kuunnellen, pidättelimme henkeä paksun tupakansavupilven keskellä ja pelkäsimme, milloin tulee tappelu. Isämme vaati meiltä täydellistä tottelevaisuutta, minkäänlaista uhmaa ei sallittu tai tuli selkäsauna.Kaikille juokaleille piti käydä sanomassa kädestä päivää ja niiata niksauttaa nätisti.
Anteeksi on annettu

Tajusin vasta vähän aikaa sitten, kuinka kovasti pelkään, että minusta tai pikkuveljestäni tulee samanlainen kuin isästä.
Ananas

Yksi ihme kuitenkin oli: jouluisin vanhemmat selvisivät ja lähdimme maalle viettämään oikein perinnejoulua sukulaistaloon. Kuusi kynttilöineen, öljylamput, eläimet navetassa ja saunan lämpö sekä ennen kaikkea rauha ovat syöpyneet iäksi mieleeni hyvinä lapsuudenmuistoina. Kauheinta oli, kun tuli se päivä, että meidät pakattiin auton kyytiin ja otettiin suunta kohti perhehelvettiä.
Mustaruusu

Olen kyseenalaistanut sukulaisten ja naapurien toiminnan siltä osin, että isää vain yllytettiin juomaan ja tarjottiin lisää. Ja sitten naureskelivat, kun toinen oikein sohlasi. Miksi siitä ei viety lapsia pois?
Titta

Isäni hankki minulle ja ystävilleni mitä juomia vain keksimme pyytää. Kun nyt aikuisena olen muistellut niitä määriä, joita itseeni tuon vuoden aikana kaadoin, olen suoraan sanottuna järkyttynyt ja ihmettelen, miten olen vielä hengissä.
Selvisin kuitenkin

Poliisille soittamani puhelu oli elämäni vaikein puhelu; toimittaa nyt oma isä putkaan.
Anu

Mistä on alkoholistien lapset tehty? Hetkistä rikkinäisistä, katkeruudesta ikuisesta.
Kahdet kasvot

Olin noin 10-vuotias ja kaivoin puhelinluettelosta esille lääkärin nimen, jonne isä oli menossa. Vapisevin sormin pyöritin lääkärin vastaanoton numeron ja värisevällä äänellä esitin asiani: voisiko lääkäri ottaa isän juomisen esille ja keskustella tästä hänen kanssaan. Tylysti ja lyhyesti lääkäri vastasi, että jos potilas ei itse nosta esille tällaisia asioita, ei hän niitä voi keskusteluun ottaa. Mikä nöyryytys, koko puhelinsoitto meni hukkaan. Äiti seurasi asioiden kulkua vierestä mitenkään siihen puuttumatta. Pettynyt kai hänkin oli lopputulokseen. 
Nainen, 49

Isä pörräsi taksilla, häiritsi tuttavien ja naapureiden kotirauhaa. Ja se kateus muita lapsia kohtaan; heidän isänsä tekivät kaikkea kivaa lastensa kanssa.
Alkoholistin lapsi

En tuntenut isääni ollenkaan, kun ei koskaan käyty mitään keskusteluja. En saanut tietää koskaan, miltä isästäni tuntui ja oliko siihen mitään syytä, miksi hän joi. Isä oli ollut sodassa, ja näin vintillä isän kypärän, joka oli ollut hänellä päässään sodassa. Eikä hän koskaan puhunut sodan kauheudesta. Punainen vaate oli hänelle kauhistus.
Hannah

Selvin päin isä oli innostava ja kannustava sekä hyvä urheilija. Mukavinta oli sunnuntaisin, kun menimme hänen kanssaan näyteikkunoita katsomaan tai urheilemaan.
Jääkukka

Takaisin Takaisin ylös
Takaisin ylös