27.08.2012

Syliin punkemisen viisaudesta

Keskimmäinen muutti väriään. Vaaleanpunaisesta kuoriutui äkkiä tummansininen. Tyttö näyttää muutenkin siltä, että uhma on lopultakin ohi. Se on koulinut hänestä sporttitypyn jollaista ei vielä viime kesänä ollut olemassa. Nuorin on ollut urheilija jo vauvasta, ja vanhin mikä ikinä on huvittanut.

Jalkapallotreeneissä keskimmäinen nauraa jatkuvasti, keskittyy, on rohkea, halaa spontaanisti kaikkia. Miten niin pieni voi jutella rennosti toiselle niin pienelle, samalla palloa kuljettaen. Minä ihailen häntä hiekkakentän laidalla, vaaleanvihreässä viistossa valossa.

Kolmen aikaansaavan hurjapään äitinä olen opetellut elämään nyt. Enää en määrittele milloin on silmiintuijottelun aika. Huomaan sen kun syliini kiivetään, korviini tarttuvat pienet pehmeät sormet ja pääni käännetään kohti. Olen elänyt ajan, jossa tuollainen ehdoton huomioni vaatiminen ja reviirieni repiminen olisi saanut minut raivoihini. Olisin huutaen paiskannut pienen ihmisen luotani, sylkien sitä kuinka minuun ei ole kenelläkään oikeutta koskea, vääntää minua mihin en tahdo. Nyt syliin punkeminen sopii. Se tuntuu hellältä ja oikealta.

Päihteiden käyttö moninkertaisti ärtymykseni. Kahdeksan vuotta sitten olin raivoissani monta kertaa päivässä, joka ikinen päivä. Minua suututtivat liikennevalot, typerät kanssaihmiset, muiden huonotuulisuus. Minulla oli kiire pois niiden ulottuvilta.

Sitten rakastuin, raitistuin, sain lapset, kaikki kolme kolmen vuoden sisällä. Myöhemmin kirjoitin Selviämistarinoita -kirjan. Se oli hullu vuosi. Huolehdin kaikesta, mutta itsestäni huonosti. Sairastuin aivokalvontulehdukseen, ja makasin monta viikkoa hämärässä. Vähän kuin esikoisen synnyttyä tammikuun pimeimpänä hetkenä. Paitsi, että jälkimmäinen hämärä oli kamalaa ummehtunutta kipua. Verhojen takaa syntyi kuitenkin jotakin vankkaa ja hyvää. Minä opettelin olemaan tässä.

Tässä olemiseni on minulle raittiutta ylläpitävä, helposti iloiseksi tekevä ihme. Yksinkertainen, puhdas läsnäoloon keskittyvä hengitysharjoitus. Se on hengittämistä, karkaavien ajatusten saattamista takaisin tähän hengitykseen, tähän hetkeen, uudestaan ja uudestaan. Lapset ovat eläimellisiä. Mitä pienempiä, sitä eläimempiä he ovat. He tarttuvat jokaiseen hetkeen, eivät suunnittele, huolehdi tai pakene. Lapseni eivät meillä määrää, mutta he kertovat mikä meille on juuri nyt parasta. Ja sitä parasta minun on hyvä totella. Itseni tähden.

Lilli Loiri-Seppä
kirjoittaja, jonka kynästä on lähtöisin muun muassa Selviämistarinoita-kirja

Takaisin Takaisin ylös
Takaisin ylös